Harrastaminen

Minimalismi, Toiminta

Rakastan opetella uusia asioita! Ehkäpä siitä syystä harrastushistoriani on melko kirjava. Innostun helposti uusista lajeista ja koska resurssit eivät riitä monen lajin yhtäaikaiselle harrastamiselle, vaihdan lajia melko tiuhaan.

Hieman ehkä yllättäen, tämän tyyppinen harrastaminen on osoittautunut tavaramäärän suhteen hyvinkin minimalistiseksi. Useimmissa lajeissa erityisesti alkuun pärjää hyvin ilman erityisiä varusteita tai niitä voi lainata paikan päältä.

Listasin tähän harrastukseni niiden vaatimien tavaramäärien perusteella. Huomaa, että vaikka suurin osa listan harrastuksista on kohdassa ”ei varusteita”, en ole laskenut harrastuspaikalta lainattuja välineitä enkä sellaisia perusvälineitä, kuten liikuntavarusteet ja tietokone. Kaikkia näitä olen harrastanut vähintään puoli vuotta, mutta luonnollisesti osa harrastuksista on sellaisia, että pidempään harrastaessa omien välineiden hankinta tulee tarpeelliseksi.

Ei varusteita

– kuntosali
– juoksu
– teatteri-improvisaatio
– baletti (ja muut tanssit ja ryhmäliikunta)
– akrobatia
– lukeminen
– kirjoittaminen
– kuntonyrkkeily

Vähän tavarahankintoja

– Potkunyrkkeily (omat hanskat ja siteet)
– Rally-toko (Koiran namit, näitä menee PALJON :D)
– Jooga (oma matto)
– Uinti (uimalasit vahvuuksilla ja uimapuku)

Paljon tavarahankintoja

– Ompelu (ja muut käsityöt)

Mikäli haluaa harrastaa kovin aktiivisesti jotakin lajia, se luonnollisesti kasvattaa tarvittavien välineiden määrää. Myös joukkuelajit ja kilpaileminen voivat vaatia jo melko varhaisessa vaiheessa suuremman tavara-arsenaalin hankintaa. Itseäni on yllättänyt käsitöiden vaatima tavaramäärä. Alkuinvestointi on suuri, kun valmiita varastoja ei ole ja esimerkiksi ompelukone tai puuntyövälineet voivat olla hintava hankinta.

Oma ”lajini” käsitöissä on ompelu. Pyrin siinäkin parhaani mukaan tietoiseen kuluttamiseen ja omistamiseen. Esimerkiksi: 1. Ostan kankaita vain, kun minulla on tietty projekti, johon ne tarvitsen. 2. En käy ompelutarvikeliikkeissä ”hakemassa inspiraatiota”, vaan menen sinne aina ostoslistan kanssa. 3. Teen välinehankintoja vasta, kun todella huomaan kaipaavani jotain.

Kaikesta huolimatta tavaraa kuitenkin kertyy. Varsinkin kankaita ostaessani teen valitettavan paljon hutiostoja; kangas ei sovellukaan juuri tähän työhön, sen työstäminen minun taidoillani on kohtuuttoman hankalaa tai kankaan väri/kuosi ei millään istu omaan silmääni. Toinen, mikä vie paljon resursseja, on opettelu. Kaikki tekemäni vaatteet eivät ikinä päädy käytettäväksi. Esimerkiksi vetoketjun asettaminen paikoilleen vaan ei onnistu tai napinlävet osuvat auttamatta väärään kohtaan.

Harrastaminen ja uuden opettelu ovat minulle luitenkin elinehto. Ne ovat ehdottomasti sellaisia asioita, joille minulla on minimalismin myötä enemmän resursseja; aikaa, energiaa ja tilaa. Rahallisesti olen tehnyt rajauksen siten, että harrastan yhtä maksullista harrastusta kerrallaan. Välineiden kanssa pyrin olemaan tietoinen omista ja harrastuksen todellisista tarpeista. Kysyn aina itseltäni: voinko lainata tämän välineen? Onko minulla tilaa säilyttää tämä väline? Onko minulla aikaa tehdä tätä toimintaa tarpeeksi paljon, jotta oma väline on tarpeellinen?

Tällä hetkellä harrastan akrobatiaa ja ompelua. Kävin ensimmäisellä akrobatiatunnilla kolme viikkoa sitten ja ihastuin saman tien. Mikään ei voita tätä tunnetta, kun pääsee taas kokeilemaan jotain uutta. Samalla saa viedä oman kroppansa ja omat taitonsa äärirajoille!

Mainokset

Luopuminen ja säilyttäminen

Koti, Tavarat

Olen jossain määrin ollut minimalisti varmaan koko ikäni. Olen jo pienenä tuntenut ahdistusta esimerkiksi lahjoista, jotka eivät olleet täysin mieleen tai kotimme keittiönkaapit vallanneista muovipurnukoista. Pakon edessä kovetin itseni myös luopumaan sellaisista asioista, joita olisin halunnut. Esimerkiksi, kun muut luokkalaisemme alkoivat meikata jo pari vuotta ennen kuin itse sain luvan, purin hammasta ja päätin, että ”ihan sama, en olisi halunnutkaan”. Ja tosiaan, vasta aikuisiällä olen opetellut käyttämään meikkiä.

Minulle luopuminen ja ilman pärjääminen ovat aina olleet tärkeitä taitoja, niin hyvässä kuin pahassa. Pahassa siinä mielessä, että siihen on aina liittynyt aimo annos typerää itsepäisyyttä ja negatiivista pärjäämisen ihannointia. Positiivisesti ajatellen, minun on aina ollut helppo asua pienissäkin opiskelija-asunnoissa, eikä minulla ole koskaan ollut tarvetta nipistää esimerkiksi syömisistä saadakseni ostettua tavaraa.

Myöhemmin olen alkanut opetella myös tarvitsemista, säilyttämistä ja merkityksen antamista tavaroille. Kirjoitin tässsä postauksessa siitä, kuinka tavarat aidosti ovat tärkeitä. Niillä on käyttöarvoa, mutta myös niiden muut tehtävät ovat tärkeitä. Tavarat voivat tuoda meille iloa ja niiden avulla voimme muistella. Ne auttavat meitä tuntemaan yhteyttä meille rakkaisiin ihmisiin ja paikkoihin. Esimerkiksi edesmenneiden sukulaisten valokuvat voivat olla todella tärkeitä tai maailmalla ollessa jokin tuttu esine auttaa meitä pitämään yllä vahvaa yhteyttä kotiimme.

Minulla on paljon tärkeitä tavaroita. Mutta vasta karsittuani tavaroitani, olen löytänyt niiden tärkeyden. Jokin arkinen käyttötavara saa aivan uuden merkityksen, kun tarvitset sitä päivittäin ja se on ainoasi. Tuhat valokuvaa edesmenneen sukulaisen lapsuudesta voi tuntua raskaalta taakalta, mutta yksi kuva kalliilta aarteelta.

Viime aikoina olen alkanut hankkia tavaroita myös niiden tunnearvoa ajatellen. Esimerkiksi, kun työpaikkaruokalan loppuunmyynnistä hankitut astiat alkoivat halkeilla ja jouduimme uusimaan astiastomme, minulle tulivat heti mieleen lapsuudenkotimme vanhat lautaset, jotka olivat mökillämme säilössä. Aiemmin en olisi vaivautunut miettimään millaiset astiat haluan, vaan olisin katsonut mitä tarjolla on ja ottanut lähimmät, mutta nyt minusta oli mukava saada kotiini hyviä muistoja tuovat lautaset.

 

Tammikuun tavaraostot

Koti

Rupesin vuoden alussa pitämään kirjaa tavaraostoistani. Tavoitteeni on selvittää, millaista tavaraa minun tulee ostettua ja jatkossa pyrkiä tekemään kestävämpiä valintoja.

Tammikuussa ostin yhteensä seitsemän tavaraa:

  • vetimet lipastoon
  • käsilaukku
  • desimitta
  • ulkoilukengät
  • hylly suihkutuotteille

Rajasin listaa hieman, sillä pyrin selvittämään ainoastaan omaa ostoskäyttäytymistäni.  Tällä hetkellä elämme ainoastaan mieheni tuloilla ja yhteisistä hankinnoista teemme enimmäkseen päätökset yhdessä. Tässä listassa ovat vain ne tavarat, joista minä olen yksin tehnyt päätöksen.

Tammikuun hankinnoista oikeastaan ainoastaan ulkoilukengät olivat täysin välttämättömät. Minulla on talvikaudelle kahdet kengät: tukevat ja lämpimät ulkoilukengät ja siistimmät ”kaupunkikengät”. Vanhat ulkoilukenkäni hajosivat paukkupakkasilla kävelykelvottomiksi. Ulkoilu ohuilla nahkakengillä ei tullut näillä säillä kyseeseen, joten jouduin saman päivän aikana ajamaan läpi lähimmät kenkäkaupat ja ostamaan uudet kengät.

Uusi käsilaukku, desimitta ja hylly korvasivat nekin vanhan rikkoutuneen tai epäkäytännöllisen lajitoverinsa. Jälkeenpäin huomasin kuitenkin, että 1. meillä olikin toinen desimitta (+ toki isompia mittoja olisi voinut käyttää) 2. oikeastaan totuin jo kulkemaan ilman käsilaukkua ja 3. aiempi suihkuhylly toimi jossain määrin.

Ainoastaan lipaston vetimet olivat täysi turhake. Innostuin, kun suihkuhyllyä etsiessäni törmäsin kromattuihin, sammakonmuotoisiin vetimiin, ja halusin ilahduttaa miestäni niillä. Ne ovat aivan älyttömät! Mutta toisaalta tuottavat kyllä iloa päivittäin; hykertelen niiden älyttömyydelle mielessäni joka kerta, kun avaan laatikot.

Mitä opin tästä listasta?

Enpä vielä paljoa. Päätin jatkaa listaamista vielä muutaman kuukauden. Alustavasti kuitenkin koen, että ainakin tämän kuun aikana olen tehnyt päätöksiä enimmäkseen tietoisesti ja harkiten. Olen etukäteen miettinyt kriteerit kullekin tuotteelle ja pitänyt niistä kohtalaisen hyvin kiinni. Tein kuitenkin myös ostoksia, joista voin jo tässä vaiheessa sanoa, että olisin voinut jättää ostamatta: ne vetimet ja se desin mitta. Minimalismi on kyllä helpottanut siinä, että harvoin tulee ostettua jotain vain huomatakseen, että omistaa jo vastaavan, mutta aina välillä näin näemmä käy.

Mikäli joku suunnittelee samanlaisen seurannan tekemistä, suosittelen miettimään ensin tarkasti miksi. Mitä tietoa seurannalla haluaa saada? Sen perusteella on alusta lähtien helpompi tehdä rajausta; silloin ei tule luotua liikaa paineita itselle, mutta saa tarpeeksi tarvitsemaansa informaatiota.

Kotiylpeys

Koti

Mietin yhtenä päivänä joskus tuntemaani kotihäpeää. Kotihäpeä on häpeää omasta kodista, sisustuksesta tai sen puutteesta, sotkuista ja epäjärjestyksestä. Kotihäpeä voi estää kutsumasta ihmisiä kotiin tai tehdä omat vierailut ikäviksi, kun tulee vertailtua muiden kotia omaansa. Kotihäpeästä on kirjoittanut enemmän mm. ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

 

Vähän muuttomme jälkeen, kun tavarat olivat pikkuhiljaa löytäneet paikkansa, katsoin ympärilleni kodissamme. Kotihäpeäni oli vahva. Näin vain asioita, jotka saivat kotini tuntumaan huonolta ja ikävältä: tummat värit, halvat ja köykäiset huonekalut, yhteensopimattomat tekstiilit, muruja keittiönpöydällä, koirankarvoja… Mietin tuttavieni koteja. Ajatuksissani ne olivat kaikki uusia ja/tai hyvällä maulla sisustettuja, persoonallisia ja klassisia, siistejä, eläimettömiä ja lapsettomia. Tunsin, että olimme saamattomia ja tyhmiä, kun olimme ostaneet näin ikävän talon. Ei mikään kovin mieltä ylentävä tunne!

Tunnistin tämän kotihäpeän itsessäni ja halusin siitä eroon. Pyrin katsomaan kotiamme mahdollisimman objektiivisesti ja kun tuntui, että se ei toiminut, huijasin itseäni ja aloin oikein keksimällä keksiä positiivisia asioita. Lopulta kuitenkin tajusin, että oikeastaan tämä koti toimii meillä oikein hyvin. Täällä voin kasvattaa lapseni, lukea hyvää kirjaa ja köllötellä koiran (tai miehen) kainalossa. Talo antaa meille suojaa, rauhaa ja iloa. Kun olin hyväksynyt, että objektiivisesti katsoen kotimme täyttää sen ydintehtävän, haastoin itseäni lisää ja kysyin:

Mistä voin olla ylpeä kodissani?

Alkuun kysymys tuntui vaikealta, mutta pikkuhiljaa aloin löytää myös vastauksia: kodissamme on avara tunnelma, meillä on tilaa ja rauhaa leikkiä, kodissamme voimme touhuta huoletta; meillä ei ole arkoja tekstiilejä tai pintoja joita täytyisi varoa, täällä on rauhallinen tunnelma, televisio tai radio ei pauhaa ja tietenkin tärkeimpänä, me kaikki perheenjäsenet viihdymme täällä.

Ajoittain koen edelleen häpeän vihlaisun, kun ajattelen vieraiden tuloa kotiimme. Olen kuitenkin tietoisesti päättänyt kestää tuon vihlaisun. Kutsun ihmisiä kylään siitä huolimatta, että ajatus tuntuu alkuun ahdistavalta. Tiedän kuitenkin, että kahvihetki ystävieni ja sukulasteni kanssa on aina sen arvoista. Ja useimmiten, häpeän tunne laantuu jo ennen kuin vieraat pääsevät ovesta sisään. Siihen on auttanut juurikin niiden ylpeyden aiheiden ajatteleminen.

Mistä sinä olet ylpeä kodissasi?

Kirja-arvostelu: Zero Waste – jäähyväiset jätteille

Yleinen

Luin juuri Otso Sillanaukeen kirjan Zero waste –jäähyväiset jätteelle. Kirja esittelee zero waste-elämäntyyliä, jossa pyritään vähentämään itseltä syntyvän jätteen määrää ja antaa käytännön vinkkejä siihen. Kirjailija on helsinkiläinen kauppatieteiden kandidaatti, joka pitää myös blogia osoitteessa: www.nollahukka.wordpress.com. Alla olen luetellut omia ajatuksia kirjan vahvuuksista ja heikkouksista. Tekstissä myös avaan ajatuksiani hieman tarkemmin.

Vahvuudet
  • Selkeä kokonaisuus
  • Teksti on helppolukuista
  • Kirja on ulkoisesti kaunis ja miellyttävä käsitellä
  • Sisältää käytännöllisiä vinkkejä ja inspiraatiota
Heikkoudet
  • Ei juuri tarjoa uutta aiheeseen jo tutustuneelle
  • ”Elitistinen” vaikutelma ja ulkokultaisuus
  • Yksittäisten tuotteiden/ratkaisujen liiallinen painoarvo
  • Lähdemerkintöjen puute

Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen selkeydessä ja helppoudessa. Se on helppoa luettavaa ja tarjoaa laajan katsauksen zero waste elämäntyylistä kompaktissa paketissa. Pidän tekstin asiallisesta tyylistä, joka ei kuitenkaan sorru paasaamaan. Kirja tarjoaa tietoa ja antaa lisäksi konkreettisia vinkkejä käytännöntoteutukseen. Vinkit ovat sekoitus vanhaa ”kansanperinnettä”, kuten marjastaminen ja ruuan säilöminen, sekä ”uutta” aaltoa, kuten kompostointi sisätiloissa. Sillanaukee on myös ottanut huomioon lapsiperheet haastattelemalla äitiä, joka on omaksunut zero waste –ajatuksia kodissaan. Tämä on ollut hyvä valinta, sillä elämäntyylin sopivuus lapsiperheille on usein esiin nouseva kritiikin kohde.

Aiheeseen vasta tutustuvalle kirja antaa varmasti mukavan yleiskatsauksen ja tarjoaa inspiraatiota käytännönvalintoihin. Itse olen kuitenkin jo jonkin aikaa lukenut kulutuksen ja jätteenmäärän vähentämisestä, joten koin, ettei se juurikaan antanut lisää tietoa tai pohdittavaa. Sen lisäksi siinä oli muutama muukin suurempi heikkous.

Ajoittain kirjassa häiritsi hieman elitistinen vaikutelma ja ulkokultaisuus. Esimerkiksi kankaisten nenäliinojen teettäminen ompelijalla on varmasti kaukana monen suomalaisen arjesta ja toimintakulttuurista. Ulkokultainen vivahde ehkä selittyy kirjoittajan omilla painotuksilla ja lähtökohdilla; hän kertoo kiinnostuneensa zero waste –elämäntyylistä alun perin nimenomaan estetiikan kautta.

Yksittäiset tuotteet tai ratkaisut saivat ajoittain muutenkin liikaa tilaa. Tosin saman ilmiön olen huomannut myös zero waste -blogeja lukiessani. Esimerkiksi muovisten hammasharjojen kulutus on usein silmiini pistänyt aihe, jota Sillanaukeekin kertoo kauhistelevansa. Itse puolestani ihmettelen yksittäisen, terveyden kannalta lähes välttämättömän, tuotteen laajaa kauhistelua. En oikein ole keksinyt muuta selitystä kuin bambuharjojen hyvin onnistuneen markkinoinnin? Toinen yksittäinen asia, joka sai kirjassani mielestäni liikaa huomiota, olivat naisten ehkäisytuotteet. Tämä osio kirjassa oli irrallinen ja täytyy sanoa, jopa rohkea. Nuori kauppatieteen kandidaatti astuu todella heikolle jäälle kirjoittaessaan usean kappaleen verran niinkin herkästä aiheesta.

Monesti olen lukenut arvosteltavan kirjan puutteita jätteenkäsittelyn tiedoissa sekä lähteiden merkitsemisessä. Täytyy myöntää, että itseäni ei jätteenkäsittelyä koskevan tiedon puute juuri häirinnyt. Kuten aiemmin totesin, kirjan aihe oli tiukasti rajattu, ja itse näin aiheen käsittävän juuri henkilökohtaisia valintoja, joilla jätteen määrää voi kotitaloudessa vähentää. Toki tieto jätteenlajittelusta olisi antanut kirjalle tukevaa pohjaa ja ehkäpä selkeän vastauksen kysymykseen ”miksi valita zero waste”. Lähdemerkintöjen puutteen allekirjoitan isoksi heikkoudeksi. Vaikka liiallinen ”fact-dropping” onkin ärsyttävää ei-tieteellisessä tekstissä, odotin kyllä lähdeluetteloa kappaleiden tai edes kirjan lopussa.

Kaikesta huolimatta suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, joita zero-waste ja jätteenmäärän vähentäminen on alkanut vasta kiinnostaa. On hienoa, että aiheesta on myös suomeksi kirjoitettu tämäntyyppinen ”perusteos”, joka esittelee ilmiötä. Uskon kuitenkin, että myös lisäkirjallisuudelle on tilausta ja toivon, että vastaavia teoksia, hieman eteenpäin vietyinä, ilmestyy lisääkin.

Tilapäiset ratkaisut. Tai sinnepäin

Tavarat, Toiminta

Yksi asia, josta olen ehdottomasti halunnut luopua, ovat kaikki tilapäiset ja sinnepäin –ratkaisut. Viimeisimpänä järkeistimme suihkutilan säilytystä. Haasteena meillä on ollut shampoon, hoitoaineen ja suihkugeelin säilytys. Tähän asti ne ovat olleet siinä pienellä muovihyllyllä, joka tulee sen suihkunpidikkeen kanssa, johon saa suihkun kiinnitettyä pään yläpuolelle. Siinä, joka on saippualähmäinen, liian pieni ja jatkuvasti vaarassa pudota tai josta pullot putoilevat. Ruuvasimme siis suihkuseinään kiinni sopivankokoisen ritilähyllyn ja heitimme sen muovihirvityksen pois.

Liian usein hätiköin; haluan ratkaista kaikki haasteet nyt, tai mieluummin jo eilen. Tällöin menen kaapeilleni ja katson, mitä täältä löytyisikään, jota voisin käyttää mahdollisimman pienellä vaivalla, ja kyhään jotain sinnepäin. Tämä on toki ihan kohtalainen ratkaisu, jos tarve on tosiaan akuutti. Esimerkiksi kun lapsuudenkodissamme hajosi vessan lukko pikkusiskoni ollessa sisällä, lähin ja tarkoitukseen sopivin työkalu oli ruokailuveitsi. Ja tietenkin tässä tilanteessa ratkaisun tyylikkyydellä tai optimaalisuudella ei ollut välitä, kunhan ovi saatiin nopeasti auki. Pian tilanne kuitenkin normalisoitui siihen, että vessassa ei ollut lukkoa moneen viikkoon ja sen hyllyllä oli varaveitsi, mikäli ovi kuitenkin lukkiutuisi. Vaikka tässäkin tilanteessa siis teoriassa pärjäsimme jo omistamillamme tavaroilla, liian usein olemme tyytyneet jopa absurdeihin väliaikaisratkaisuihin, koska se ”toimii”.

En tietenkään kyseenalaista olemassa olevien tavaroiden hyödyntämistä uuteen käyttötarkoitukseen, tavaroiden ideahan on tulla käytetyksi. Minimalismin myötä etsin kuitenkin myös yksinkertaistamista. Jo omistamani tavaran käyttäminen on yksinkertaisinta, mikäli se vastaa tarvetta. Muussa tapauksessa sinnepäin ratkaisu usein monimutkaistaa ja hankaloittaa tilannetta. En halua jäädä jumiin väliaikaisiin ja vain osin toimiviin ratkaisuihin vain periaatteen vuoksi; periaatteen, että en osta tavaraa tai periaatteen, että kaikki pitää tehdä itse tai periaatteen, että kyllä näin on ennenkin pärjätty. Siksi menin viimeviikollakin hyvillä mielin rautakauppaan ja valitsin sopivankokoisen, tukevan ja esteettisen hyllyn suihkuumme.

Tärkeää ostamisessa itselleni on se, että tarve on selkeä jo ennen kuin lähden edes etsimään jotain tuotetta. Samoin haluan oppia aiempaa tarkemmin määrittelemään ja pitämään kiinni tuotteelle asettamistani kriteereistä. Näiden ajatusten myötä toivon ostavani jatkossa entistä vähemmän tuotteita, jotka ovat ”sinnepäin” tai väliaikaisia.

Minimoitu: Tilapäiset ja sinnepäin olevat ratkaisut

Aikaansaaminen

Toiminta

Minimalismi on antanut minulle aikaa ja vauvavuosi on pilkkonut sen pieniin, ennustamattomasti näyttäytyviin hetkiin. Lapseni nukkuu edelleen melko paljon ja minulla onkin ollut positiivinen ongelma; aikaa on ajoittain liikaakin. Mitä teen, kun yhtäkkiä minulla on 15 minuuttia – 2 tuntia aikaa? Pois ovat vaihtoehdot kotityöt (ne teemme lapsen kanssa yhdessä) ja ulos lähteminen (jollemme jo valmiiksi ole ulkona). Pitkään minulla oli paine, että minun täytyisi tehdä jotain ”kunnollista”. Saada aikaan jotain ja kehittää itseäni. Ilmoittauduin verkkokurssille opiskellakseni ruotsia, aloitin ompelun, rupesin suunnittelemaan yritystä, jonka joku päivä perustan, hain töitä. Tämä kuitenkin sai minut ahdistumaan. Huomasin, että en yksinkertaisesti pysty kunnolla keskittymään sirpaleisessa ajassani tarpeeksi, jotta minun olisi mahdollistaa aloittaa jokin suuruudenhullu projekti. Keskittymisen puute ajoi myös siihen, että yhtenä päivänä päätin ruveta tienaamaan käsitöitä myymällä ja toisena päivänä päätin opetella tanssimaan balettia.

Minun oli pakko päästää irti siitä ajatuksesta, että minulla pitäisi olla jokin todiste tai jotain näytettävää kaikesta tästä kuluttamastani ajasta. On ihmisiä, jotka perustavat sen yrityksen ja kirjoittavat gradun ja rakentavat talon äitiysvapaidensa aikana. On paljon myös ihmisiä, ihan tavallisia, jotka käyvät kaupassa , siivoavat, istuvat television ääressä, leikkivät lapsensa kanssa, lukevat ja hassuttelevat, eivätkä sen lisäksi tee mitään sen kummempaa. Itse olen tässä jossain välimaastossa; istuskelen paljon lattialla vain katselemassa lapseni leikkiä ja otan päiväunia hänen nukkuessaan, mutta viime syksynä kävin myös aikuisbaletin alkeiskurssin ja opettelin piilovetoketjun ompelun! Pikkuhiljaa alan hyväksyä, että kaikki näistä ovat loistavia tapoja viettää vauvavuotta — tai kahta.

Minimoitu: turhat odotuspaineet itseä kohtaan

Tavarat ovat tärkeitä

Minimalismi, Tavarat

Käsilaukkuni hajosi syksyllä. Vein laukun korjattavaksi, mutta parin käynnin jälkeen totesimme suutarin kanssa, että materiaali on sen verran huonossa kunnossa, että laukusta ei saa enää siistiä. Olin täysin murtunut. Löysin laukun kolme vuotta sitten Stockmanin alennuksilta ja se on ensimmäinen käsilaukku, johon olen ollut tyytyväinen. Ensinnäkin se on tavattoman suloinen, mintunvihreä ja sympaattisen mallinen. Toisekseen se on käytännöllinen, se pitää muotonsa, on kevyt ja todellinen tilaihme! Se ei ole liian suuri kannettavaksi arkisin mukana, mutta lapsen kanssa olen saanut sinne mahtumaan tuttipullon, välipalaa, vaipan ja pyllypyyhkeen. Olin todella, todella pettynyt kun jouduin sanomaan sille hyvästit. Ja koska se oli ainoa käsilaukkuni, tiesin joutuvani myös ostoksille, mikä on usein stressaavaa.

Kaikki tämä sai minut lopulta ajattelemaan, että toivoisin, että voisin jokaiseen omistamaani tavaraan luoda samanlaisen suhteen. Haluan, että omistamani tavarat ovat minulle välttämättömiä ja tärkeitä. Se auttaa minua hoitamaan niitä ja säilyttämäään ne oikein. Viitisen vuotta sitten havahduin vaatteideni huonoon kuntoon. Toki osansa oli opiskelijabudjetilla, mutta ymmärsin myös, että hoidin vaatteitani huonosti. Tekokuituisten neuleiden kanssa minun oli käytettävä huuhteluainetta ja valkoiset vaatteet ansaitsevat valkopesuaineen. Kengät huollan nykyään säännöllisesti ja käytän kosteudensuoja-aineita myös laukkuihini ja takkeihini. Haluan surra joka kerta, kun joudun luopumaan tavarasta, sillä se auttaa minua muistamaan niiden arvon.

Tavarat ovat tärkeitä ja arvokkaita. Kun lämpömittari viime viikolla näytti -25* ja lähdin koiran kanssa ulos, mikään rahamäärä ei olisi korvannut untuvatakkiani. Kun illalla nukutan lastani ja peittelen hänet, olen kiitollinen, että minulla on turvallinen ja lämmin paikka, mihin voin hänet laskea nukkumaan. Kaikki se on tavaraa ja arvokasta. Mutta liiallisen kuluttamisen myötä moni tavara on menettänyt merkityksensä. Paita, joka ei enää miellytä, on roskaa, koska aina voi mennä kauppaan ja ostaa uuden. Ei ole väliä, jos hammasharja unohtuu kyläpaikkaan, kaapissa on kasapäin uusia.

Kun katselen ympärilleni vaatekaapissani tai huoneissani, huomaan, että en ole lähelläkään sitä hetkeä, että jokainen omistamani tavara olisi minulle merkityksellinen. Toivon kuitenkin, että minimalismin myötä oppisin luopumaan kaikesta siitä, mikä ei ole arvokasta ja samalla löytäisin minulle tärkeiden tavaroiden merkityksen uudelleen.

Tekniikka ja sosiaalinen media

Minimalismi, Sosiaalinen media

Kuuntelin vähän aikaa sitten äänikirjana Fumio Sasakin kirjan Goodbye Things. Tämä oli ensimmäinen äänikirja, jonka kuuntelin sitten lapsuuteni satukasettien, ja se laittoi minut pohtimaan tekniikan merkitystä elämässäni.

Fumio Sasaki toi kirjassaan esiin teknologian positiivisia ominaisuuksia erityisesti minimalismin kannalta. Teknologia mahdollistaa monessa asiassa tavaramäärän pienentämistä. Esimerkiksi musiikin- tai kirjojen ystävä ei välttämättä tarvitse enää hyllykaupalla tilaa, vaan hän voi koota musiikin tai kirjat yhteen laitteeseen kaiken muun tiedon kanssa. Samoin jokaisen kodin pakollinen paperirumba voi helpottua, kun esimerkiksi laskut tilaa sähköisesti ja takuukuitit skannaa pilvipalveluun.

Henkilökohtaisesti en koe, että teknologia aina yksinkertaistaa asioita. Kirjoitin tässä postauksessa päätöksestäni säilyttää tärkeät valokuvat fyysisinä, digikuvien sijaan. Koen fyysisten kuvien hallinnoinnin yksinkertaisempana ja lisäksi luotan fyysisten kuvien säilyvyyteen enemmän kuin aineettomien digikuvien. Se, että jossain kohtaa en pääsekään digikuviin käsiksi, esimerkiksi koska pilvipalvelu romahtaa, tilini hakkeroidaan tai yksinkertaisesti unohdan salasana, on mielestäni paljon todennäköisempää, kuin fyysisten kuvien tuhoutuminen.  Tämä taas vähentää kuvista kantamaani huolta.

Myös sosiaalisen median ja pikaviestipalveluiden helpottavat ominaisuudet kyseenalaistan, osittain. Itse ainakin koen, että some lisää näennäistä ”tarvetta” kommunikaatioon. Jos tehokas mainos saa meidät ostamaan tavaraa, jota emme tarvitse, onnistuessaan some saa meidät osallistumaan keskusteluun silloinkin, kun meidän ei tarvitsisi.

Koen olevani melko maltillinen somen käyttäjä; minulla on neljä watsapp-ryhmää, johon kuulun, muutama yksittäinen henkilö, jonka kanssa viestittelen, kolme facebook ryhmää, joita seuraan ja sen lisäksi viestittelen ajoittain yksittäisten facebook-kavereiden kanssa. Ehkä siksi olen vasta viimeaikoina alkanut ymmärtää, millainen valta somella on minun tarpeeseeni kommunikoida ja ”jakaa”. Esimerkki: Muutama viikko sitten olin sisareni luona käymässä. Hänen lapsensa nukkumaanmenoaika tuli ja siskoni rupesi laittamaan häntä yöpuulle, joten me lähdimme mieheni ja lapsemme kanssa ajamaan kotiinpäin. Sää oli kamala ja mieheni valitti, kuinka hankalaa pimeässä lumituiskussa oli nähdä edes tietä. Jonkin aikaa ajettuamme näimmekin tienviereen jumiin jääneen aura-auton. Auto oli tyhjä, eikä aiheuttanut meille vaaratilannetta tai edes hidastetta. Laitoin kuitenkin siskolleni viestin asiasta kauhistuneella hymiöllä varustettuna. Heti viestin lähetettyäni kysyin itseltäni: miksi? Miksi koin tarvetta laittaa tämän täysin merkityksettömän asian tiedoksi siskolleni, joka oli juuri nukuttamassa lastaan? Jos näky hieman hätkähdyttikin, saatoin aivan hyvin ilmaista sen miehelleni, joka oli siinä samassa autossa ja tilanteessa minun kanssani, ja näinollen luultavasti orientoitunut tunnereaktiooni. Hän oli jo valmiiksi ”samalla aaltopituudella” jakaessaan näyn kanssani. Olisin myös hyvin selviytynyt tästä hetkestä aivan itsekseni, kertomatta asiasta kenellekään. Miksi siis kuormitin siskoni ajatuskapasiteettia, edes pienen hetken, näin merkityksettömällä asialla, kun hän on tekemässä jotain tärkeää?

Voi olla, että tämän ajatuksen merkitys on täysin mitätön kenelle tahansa muulle, mutta itseni se herätti huomaamaan, että myös liiallinen ”yhteydessä” oleminen voi olla haitallista. Se syö energiaa meiltä itseltämme ja niiltä, joihin koemme pakottavaa tarvetta olla ”yhteydessä”. Tietenkään ratkaisu ei ole linnoittautua omaan yksinäisyyteensä, vaan olla vain tässäkin asiassa aiempaa tietoisempi. Millainen kanssakäyminen lisää minun ja lähimmäisteni hyvinvointia? Kaikesta muusta minulla on reilusti varaa minimoida.

Minimoitu: häiritsevä ja liiallinen yhteydessä oleminen

Kestotalouspaperi

Minimalismi, Zero Waste

Joulun alla törmäsin facebookin ompeluryhmässä käsitteeseen kestotalouspaperi. Yksinkertaisuudessaan ne ovat siis kankaasta (esim. vanhat t-paidat, ylijäämätilkut) leikattuja, sopivankokoisia lappusia, joiden reunat huolitellaan purkaantumisen estämiseksi. Kestopaperia käytetään tavallisen talouspaperin tavoin, mutta roskiin heittämisen sijaan ne pestään ja käytetään uudelleen. Tavoitteena on vähentää jätettä, hyötykäyttää vanhoja tai ”ylimääräisiä” materiaaleja sekä mahdollisesti lisätä kodin estetiikkaa.

Kiinnostuin ajatuksesta minimalismin ja zero waste –ajattelun hengessä, mutta jollain tasolla konsepti kuitenkin ihmetytti minua. Eikö olisi helpompaa vain lisätä keittiörätin käyttöä, jolloin säästyisi ylimääräisten kangaspalojen hilloamiselta ja käsittelyltä? Miten lappujen säilyttely ja pesu, eikö se lisää tavarakaaosta hirveästi? Skeptisyydestäni huolimatta päätin kokeilla ja surruutin saumurilla muutaman pieneksi jääneen vauvanbodyn toimittamaan uutta virkaansa.

Säilytyksen ratkaisin ottamalla esiin kaksi rasiaa; vanhaan hillopurkkiin sulloin kuivat, puhtaat laput ja likaisille varasin laakean korin. Karsinnan myötä meillä on melkoisesti tilaa keittiönkaapeissa, joten sain korit myös näppärästi kaappiin piiloon.

Jo parin päivän päästä huomasin, mikä kestotalouspaperin käytössä saattaa olla ideana. Ero tiskirättiin löytyy käyttökohteista. Tiskirätillä pyyhin keittiön tasot useaan kertaan päivässä ja vaihdan sen aina päivän päätteeksi. Tästä syystä en viitsi sillä esimerkiksi lattioita pyyhkiä, jottei lika siirry tasoille. Ja toisaalta rätti on kuitenkin sen verran likainen, etten viitsi sillä lapsen suuta pyyhkiä. Samoin mikrokuitu materiaalina lienee turhan kuluttava herkälle iholle. Kestopaperi on kuitenkin aina puhdas, se on ohut ja sen voi käytön jälkeen laittaa koneeseen.

Pitäisikö sitten luopua tiskirätistä? Voisinhan pöydänkin pyyhkäistä kestolapulla, jonka laittaisin sitten pesukoriin. Tämä vähentäisi erilaisia systeemejä keittiössä ja täten selkiyttäisi siisteyden ylläpitoa. Hmm… Millä tavoin te pidätte keittiössä siisteyttä lapsiperheessä? Onko kokemuksia kestotalouspaperista?

Minimoitu: poisheitettävän jätteen määrää.